Yleisesti

Kettu, jolla yleensä tarkoitetaan Suomessakin luonnonvaraista, ja monen lajin kantalajia punakettua (vulpes vulpes), on maailman levinnein maassa liikkuva petoeläin. Sen levinnäisyysalue käsittää lähestulkoon koko Pohjois-Amerikan sekä Euraasian. Kettu kykenee hyvin muokkautumaan ympäristöönsä ja siten selviämään lähes minkälaisessa elinympäristössä tahansa. Missä on ihmisiä, siellä myös kettu pärjää.

Ulkonäkö ja koko

Punakettu on sukunsa suurin laji. Tosin kettujen koko vaihtelee luonnossa suuresti elinalueiden välillä: koko vaihtelee puolesta metristä jopa metriin, ja paino muutamasta kilosta lähestulkoon kahteenkymmeneen kiloon. Suomen luonnossa tavatut ketut painavat yleensä n. 5 – 10kg, mutta tarhatut hopeaketut voivat kasvaa rasvaisen ruokavalionsa vuoksi huomattavasti painavemmiksikin. Jalostuksen takia ne ovat muutenkin hieman luonnonvaraista kantaansa kookkampia. Myös lemmikkinä pidetyt ketut kasvavat hieman luonnonvaraista painavemmaksi.

Punakettujen lisäksi muita värimuotoja luonnossa on mm. aikaisemmin mainittu hopeakettu, joka on luonnonvaraisena hyvin harvinainen, mutta kaikkien tarhattujen kettujen kantalaji. Niiden alkuperäinen väri vaihtelee hopeasta melkein mustaan. Ristikettu on punaisen ja mustan ketun risteymä, joka on saanut nimensä niiden selkään yleensä muodostuvasta mustasta rististä.

 Käyttäytyminen

Lemmikkikettu on luonnonvaraisen ketun lailla lajiin katsomatta yleensä hyvin kissamainen. Ne ovat äärimmäisen uteliaita, notkeita ja vikkeliä, mutta samalla melko arkoja. Lemmikkiketulla tämä arkuus näkyy varsinkin uudessa ympäristössä tai tilanteessa. Vieraita ihmisiä ne usein vierastavat tovin ennen kuin uskaltavat tehdä lähempää tuttavuutta, ja senkin jälkeen voivat olla (pentuiän sosiaalistamisesta, luonteesta, sekä tietysti koulutuksesta riippuen) arvaamattomia. Varsinkin pennut ovat tavattoman uteliaita, ja kuten koiran- ja kissanpennut, käyttävät purukalustoaan kovin mielellään kaikkeen mahdolliseen (ja vähän mahdottomaankin).

Vaikka ketut ovat luonnostaan sosiaalisia eläimiä, lemmikkinä ne tulisi totuttaa pienestä pitäen toisiin eläimiin ja ihmisiin jotta ne tulisisvat niiden kanssa toimeen vanhempana.

Elintavat

Ketut ovat luonnossa aktiivisimmillaan hämärän aikaan, jolloin ne alkavat metsästämään. Tämän vuoksi myös lemmikkinä ketut muuttuvat usein energisemmiksi iltaa kohden, tosin ne mukautuvat yleensä omistajaperheen omaan päivärytmiin melko nopeasti varsinkin jos kettu on hankittu perheeseen sen ollessa vielä pentu.

Lisääntyminen

Lisääntymiskäyttäytyminen vaihtelee yksilöistä ja alinalueista riippuen. Kettu voi olla moniavioinen, ja yhdellä uroksella voi olla useita naaraita joiden kanssa se tekee samana keväänä pennut. Toisinaan luonnossa tavataan myös yksiavioisia kettupareja. Lemmikkikettujakin kasvattaessa paria voi siis vaihdella, mutta naarasta tulisi pitää yksin synnytyksen ajan ja pentujen ollessa pieniä.

Ketun pentuja

Ketun pentuja

Naaras synnyttää pennut keväällä mahdollisimman suojaisaan paikkaan piilossa petoeläimiltä, esimerkiksi maahan kaivettuun koloon. Kantoaika on 50 – 55 päivää. Pentuja tulee yleensä 4 – 5, vaikka ketut voivat synnyttää parhaimmillaan jopa 12 pentua. Syntyessään pennut painavat vain sata grammaa, ja kuten useiden nisäkkäiden pennut yleensä ne ovat täysin sokeita ja riippuvaisia emonsa hoivasta. Uros auttaa tuomalla pesälle ruokaa perheelleen. Pentujen silmät aukeavat ennen kahden viikon ikää, jonka jälkeen ne alkavat jo tutkia pesän ympäristöä.

Jo saman vuoden syksyllä nuoret ketut etsivät oman reviirinsä, ja ne ovat sukukypsiä noin kymmenen kuukauden ikäisenä.

Elinikä

Luonnossa kettu elää keskimäärin noin viisi vuotta, mutta lemmikkikettu voi elää hyvällä hoidolla jopa 10 vuotta.

Mainokset